Aamulla en vielä tiennyt mitä päivän aikana tekisin. Olisinko pukeutunut toisin, jos olisin tiennyt, että haravoimme vesisateessa lehtiä? Ehkä. Opiskelijat tekivät aktiivisesti tunnin töitä, kukaan ei valittanut ja seitsemän säkillistä tammenlehtiä tuli koottua pusseihin. Tekemisen harjoittelu näkyi otteissa, mutta halu oppia oli olemassa, yksi opiskelijoista oli erittäin tyytyväinen, että sai tehdä "oikeata työtä".
Tauolla opettaja oli opiskelijoiden kanssa ja keskustelu oli arkiasioista.
Toisen tunnin alussa katsottiin valokuvat aamun työskentelystä: kannustavia sanoja työotteesta, työn merkityksestä ja tuloksesta. Kannustava palaute annettiin näin välittömästi. Lopuksi hiven vielä arviointia seuraavan viikon työskelystä orientaatioksi.
Iltapäivällä osallistuin vilkkaan next step -luokan tunneille. Aluksi yksi opiskelija merkitsi läsnäolijat ja kysyi kuulumiset. Näin käytiin läpi kohtelias keskustelu. Tunnin aiheena oli oma tukiverkosto eli ketä on lähimmissä ihmisissäni ja ketä seuraavilla tärkeystasoilla. Bussinkuljettajat, avustajat ja opettajat löytyivät kuvista. Palokellojen soitto ja ulkona seisoskelu toivat toimintaa tunteihin ja virittivät seuraavaan keskusteluun. Keskustelu käsityksestä itsestä erityisopiskelijana suhteessa "normaaleihin" opiskelijoihin laukesi, koska samalla campuksella on molempiin ryhmiin kuuluvia opiskelijoita. Minusta oli mielenkiintoista, että tällaisessa koulussa, jossa ihonväristä ja kehon muodot kertovat maapallon eri kansallisuuksista, kysymys erilaisuudesta on kuitenkin kansainvälinen. Vajaakuntoisuuden erilaisuutta kyseenalaistetaan, jopa oppimisvaikeuksien ja opiskelupaikan perusteella, jopa samalla campuksella. "Asennevammaisuutta on vaikea korjata" luki joskus lukemassani kyltissä. Integraation ja inkluusioon tie on pitkä.
Elina Kopu
Validia ao
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti